Porno on pop.

Seksuaalisuuden vääristäminen on Jumalan kenties kauneimman luomistyön turmelemista maailman rumimmaksi asiaksi. Se, minkä oli tarkoitus olla miehen ja vaimon parisuhteen privaatti kliimaksi, on nykyään tarjolla jokaisen tietokoneruudulla maksettujen näyttelijöiden toimesta. Porno on monen suomalaismiehenkin jokapäiväinen leipä, ja nälkä kasvaa syödessä.

2000-luvun alussa elänyt Moon TV teki pornosta vähintään jokamiehen oikeuden esittämällä pornoelokuvia arvioivaa ohjelmaa Pornostara. Pian ei miesten tarvinnut salailla suosikkigenreään tyttöystäviltäkään, kun pornosta tuli normaali puheenaihe ja yhtä positiivinen juttu kuin millaisena Pornostaran reipas juontaja sitä esitteli.

”Pokemon” ei ole seikkaillut kotimikroilla vielä toistakymmentä vuottakaan, kun sen negatiiviset vaikutukset on havaittu jo yhteiskunnallisella tasolla. Vastikään Sub-TV esitti Tosipaikka-dokumentin Erotiikka pilasi elämäni. Ohjelma esitteli brittimiehiä, joidenka pornoaddiktio teki lähes mahdottomaksi elää yhtäkään päivää ilman pornoa. Haastateltu psykiatri ei antanut suuria toiveita vieroituksesta todetessaan, että huumeriippuvaisen keho voidaan saada huumausaineesta tyhjäksi, mutta pornoriippuvaisen aivoihin tatuoidut mielikuvat säilyvät siellä aina. Yrittipä yksi kaveri hypnoosiakin hoitokeinona.

Seksuaalivääristymien ääriaineksetkin ovat jo suuren yleisön saatavilla. Ulosteita tai väkivaltaa sisältävät pornofilmit tarjoavat kiihokkeen niille, joidenka tarpeita tavallinen materiaali ei tyydytä. Tanskaan avattu laillinen eläinbordelli houkuttelee ihmisiä ympäri eurooppaa maksamaan seksistä eläinten kanssa.

Ääri-ilmiöistä huolimatta em. dokumentin psykiatrin mukaan juuri ”peruspornon/erotiikan” katselu on ratkaiseva tekijä monien parisuhteiden ja avioliittojen kariutumisessa. Ongelma on kristittyjäkin yhtä lähellä kuin ADSL on nopea. Obamalassa on porno-ongelmaisille pastoreille tarkoitettu auttava puhelinpalvelu. Suomen helluntaiyhteisössäkin ovat Pietarsaarelaiset veljet nostaneet mirrin asianmukaisesti pöydälle. Jeesus käski meitä leikkaamaan käden irti ja kaivamaan silmän päästä, mutta netin käytön minkäänmuotoinen rajoittaminen näyttää 2000-luvun opetuslapselle ylivoimaiselta.

Lars Leevi nousee haudastaan 14.9

Kuten varmaan jo huomasti, naistenlehtiteologinen blogini näytti tulleen tiensä päähän menestyksekkään ja vaiherikkaan yhden artikkelin julkaisemisen jälkeen. Syitä on muutama, keskeisenä se, että näin jokseenkin tarpeettomaksi kirjoittaa omaa blogia sen sijaan että voisi ajatuksillaan osallistua hedelmällis-kommunaaliseen keskusteluun mm. eksegeettinen safari -blogissa. Koska monet aiheeni kuitenkin ampuvat safarin aihepiirin ohi, ei sielläkään juuri ole tullut julkaistua.

Nyt kuitenkin rohkaistun aloittamaan blogittamiseni uudelleen syystä että pari kaveria (kirjaimellisesti: kaksi) pyysi minua jälleen kirjoittamaan jotakin. Herttaista, mutta nielaisin sen! Lisäksi juuri alkaneet opintoni edistänevät pohdiskeluani ja tuotteliaisuuttani huomattavasti, joten miksipä en kaataisi henkistä yöpottaani internet-ystävien niskaan sen sijaan että jakaisin sen pienissä pussukoissa pitkin viikkoa opiskelijatovereilleni.

Aluksi julkaisen lyhyen kirjoitelman joka oli alunperin tarkoitettu toiseen yhteyteen, mutta menköön nyt täällä varsinaista teologiaa odotellessa :)